Martin Niemöller · 8.11.1936 · Berlin-Dahlem, Gemeindesaal
Luuk. 9:57-62
Kuuntele saarna
”Ja he menivät toiseen kylään.”
Rakas seurakunta, joka kerta, kun Herra Kristus lähtee liikkeelle jatkaakseen matkaansa, joutuvat ihmiset, jotka ovat olleet hänen kanssaan tekemisissä, ongelman eteen: lähtevätkö he hänen mukaansa vai jäävätkö he paikoilleen ilman häntä?
Tästä kysymyksestä on kyse tämän päivän evankeliumissa. Ymmärrämme, että kysymys on vakava. Se vaatii ratkaisua niiltä, joita se koskee. Mutta aavistammeko me, että kysymys on osoitettu meille itsellemme, aivan jokaiselle meistä?
Olemme isiemme ajoista lähtien eläneet siinä uskossa, ja meitä on siinä uskossa vahvistettu, ettei kukaan voi ottaa meiltä pois ilosanomaa, että Jeesuksen Kristuksen julistuksella on keskuudessamme turvallinen asuinpaikka. Kristittynä eläminen näytti meille helpolta. Se vaati niin vähän uhrauksia, että kristillisyys tuntui ikään kuin kruunaavan kaiken sen, mikä muutenkin teki elämästämme elämisen arvoista.
Näin olemme perineet isiltämme kristilliset tavat ja käyttäneet niitä mielellämme kaunistamaan ja vahvistamaan iloamme sekä lievittämään ja kirkastamaan suruamme. Mutta tämä itsestäänselvyys, tämä ilmainen lahja, josta meidän ei ole tarvinnut maksaa mitään, tämä kristillinen perinne, joka on seurannut meitä kuin itsestään, on nyt murtumassa. Se on päättymässä.
Herra Kristus lähtee liikkeelle ja jatkaa matkaansa, aivan kuten tämän evankeliumikertomuksen edellä, koska hänet on torjuttu tai häneltä on evätty oleskelulupa. Häntä ei enää suvaita julkisessa elämässä, lehdistössä eikä luentosaleissa. Nuorisojärjestöt ja koulutusleirit ovat ajaneet hänet ulos. Kristillisen aikakauden loppu on juhlallisesti julistettu, ja ennen pitkää tästä julistuksesta tulee kaikessa muodossaan todellisuutta. Tässä on jotakin, minkä ei pitäisi yllättää meitä. Luther ja monet muut ennen häntä ovat ennustaneet tämän. Tällainen on tilanteemme: ”Hän meni toiseen kylään.” Entä missä me olemme?
Rakkaat ystävät, meidän ei pidä kuvitella, ettei tämä kysymys vielä koske meitä, että siihen on vielä runsaasti aikaa eikä tilanne ole vielä niin pitkällä. Saatamme ajatella, että vaikka kristillisellä uskolla ei enää olisi mitään arvoa julkisessa elämässä, kirkossa meillä sentään säilyy evankeliumi Herrasta.
Työhuoneessani on jo jonkin aikaa ollut puusta veistetty Kristus-hahmo. Kutsun sitä ”Oeynhausenin Kristukseksi”, koska taiteilija, joka osallistui Oeynhausenin synodiin, näki hahmon siellä ensimmäisen kerran sisäisin silmin. Se esittää Herraa, joka on näkymättömän ristin painon alla kumartuneena, painuneena ja murheellisena kirkosta, jossa seurakunta kieltäytyy tottelemasta häntä. Sillä siellä, missä näin tapahtuu, hän ei voi enää jäädä. Taiteilijan silmä oli nähnyt oikein sen, minkä opetuslasten korvat olivat kuulleet: ”Miksi te huudatte minulle: Herra, Herra! ettekä tee, mitä minä sanon?” Jopa kirkossa hän on hylkiö. Ihmiset ovat ottaneet Hänen paikkansa ja istuutuneet Hänen valtaistuimelleen eivätkä ole uskollisia Hänen sanalleen.
Ystävät, puhutaan rauhasta. Älkää uskoko sitä! Tarkoitan, että Jeesuksen Nasaretilaisen pitäisi joksikin aikaa jakaa herruutensa uuden Kristuksen kanssa. Että evankeliumin syntisten Vapahtajasta pitäisi turhentaa itsetyytyväisen uskonnollisen ajatuksen kanssa, että rodullisesti puhdas ihminen on Jumalalle mieluinen. Että vanhan evankeliumin pitäisi mukautua uuden myytin kanssa, joka ei tahdo tietää mitään Herrasta Kristuksesta. Mutta se on mahdotonta. Kirkko ei koskaan tee niin. Se ei ole sen vallassa, sillä hän on Herra, eikä hän siedä muita jumalia rinnallaan. Kun näin tapahtuu, silloin hän lähtee täältä pois. Ei, hän on jo lähtenyt.
Meidän ei pidä kuunnella, kun toiset sanovat: ”Tässä on Herran temppeli, tässä on Herran temppeli!” Ei se ole täällä! Ei, heidän hedelmistään te tunnette heidät. Ja nämä hedelmät tulevat nyt näkyviin silmiemme edessä. Ajatelkaa vaikka sitä, mitä muutama viikko sitten tapahtui Saarin alueella. Erääseen seurakuntaan asetettiin poliisin suojeluksessa pappi, jonka oli nimittänyt valtion asettama Reininmaan kirkkojohto. Samaan aikaan seurakunnan laillinen pappi, jonka tämä uusi pappi syrjäytti, sekä superintendentti, joka ei tahtonut vaieta tästä vääryydestä, pidettiin tuon ajan vangittuina. Tässä virkaan asettamisessa vedottiin Herraan Kristukseen. Mutta hän oli jo mennyt toiseen kylään.
Ystävät, mitä meille tapahtuu hurskaassa kiihkossamme, kun sanomme: ”Minä tahdon seurata sinua, minne ikinä menetkin”? Pelkkä hurskas innostus ei vie meitä pitkälle. Meidän on annettava sanoa itsellemme, ettei ole mitään muuta tietä, jolla voisimme seurata Herraa Kristusta, kuin ristin tie. ”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi.” Ajattelemme sitä pientä karkotettujen pastorien joukkoa, jonka kohdalla tämä sana on käynyt kirjaimellisesti toteen. Ja ajattelemme niitä, jotka joutuvat uskonsa vuoksi kestämään pilkkaa ja ivaa: ”Teidän uskonne ei ole oikeanlaista.” Tässä on kysymys siitä, onko tämä Jeesus Nasaretilainen meille niin kallisarvoinen, että olemme valmiita kestämään karkotuksen, kärsimyksen ja kodittomuuden ja silti seuraamaan häntä, joka sanoo – ja tämä on tänään todellisuutta: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias.”
Me rakastamme kansaamme, ja meidän tuleekin rakastaa sitä. Emme voi, emmekä saa, eikä meidän pidäkään toimia toisin. Mutta jos tilanne muuttuu sellaiseksi, että miekka käy sielumme lävitse, silloin kun Herra Kristus kutsuu, meidän on irrottauduttava siitä ympäristöstä, joka on hylännyt hänet. Moni nuori kristitty, joka on koulutusleirillä kuullut, kuinka Herraa Kristusta on häväisty, ei ole tahtonut sitä kuunnella, vaan on sanonut: ”Minä tahdon lähteä ulos ja kantaa ristiä ja häpeää Hänen kanssaan.” Ja sellaiset nuoret ovat lähteneet. Näin he ovat luopuneet kodistaan ja tulevaisuudestaan, maalliset näkymät menettäneinä.
”Seuraa minua!” Tämä on terävä ja osuva käsky, ja se tulee ottaa vakavasti. ”Herra, salli minun ensin käydä hautaamassa isäni.” Me voimme ymmärtää tämän pyynnön, sillä siinä on kyse kunnioituksesta ja inhimillisistä tunteista. Onko tässä ajatuksessa vielä pientä toivon kipinää siitä, että kansamme kääntyisi takaisin epäjumalanpalveluksesta? Eikö meidän pidä olla kärsivällisiä kirkkoa kohtaan, osoittaa sille armahtavaa kärsivällisyyttä, jotta se heräisi kuumehoureestaan? Eikö ihme voisi vielä tapahtua? Eikö paraneminen voisi sittenkin tulla, aivan viime hetkellä, äärimmäisessä hädässä?
Ystävät, mitä tarkoittaa viimeinen hetki ja äärimmäinen hätä? Siellä, missä Herra Kristus torjutaan, ei mikään kristillisyys enää auta. Sinne jää vain kuolema, johon ei todellakaan ole mitään lääkettä, ei ole vastalääkettä sen parantamiseksi. ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa.” Jäljelle jäävät vain pilkka ja iva, ja tämä painaa sydäntämme kuin suunnaton taakka.
Meitä ei Jeesuksen seuraajina ole kutsuttu huolehtimaan siitä, millä muulla tavalla voitaisiin auttaa kansaa, jonka luota Herra Kristus on lähtenyt. Meillä ei ole tehtävää osallistua kirkollisen organisaation toimintaan, jos Herra Kristus ei ole siinä mukana. Sellaisella toiminnalla ei ole lupausta, ja se on jo tuomittu. Vaikka se voi olla kuinka hyvää tarkoittavaa ja kunnioittavaa tahansa, se ei käy, koska yksi Herra ei ole läsnä. Sen sijaan meidät on kutsuttu julistamaan evankeliumia: ”Mene sinä ja julista Jumalan valtakuntaa.” Tämä sanoma on elinehto. Kysymys on siitä yhdestä, mikä on välttämätön.
Kuolleiden hautaamiseen löytyy kyllä muita. Aina on ollut ja aina tulee olemaan ihmisiä, jotka ovat enemmän kuin halukkaita saattamaan hautaan kuolleen ihmisen tai kuolleen aikakauden. Tai hautaamaan vainajan mahdollisimman nopeasti, ettei hänestä tulisi pahennusta. Mutta hautaamisella ei ole lupausta. Sen voimme turvallisin mielin jättää toisille kuolleille. Kysymys on elämästä, elämän herruudesta kuoleman yli, siitä, että me puhumme ja kuolleet kuulevat.
Nyt meiltä vaaditaan sitä, että luotamme tähän sanaan ja uskomme, että tässä yhdessä miehessä Jumala perustaa valtakuntansa ja herruutensa, tässä hylkiössä, jonka elämä päättyi ristille Hän avaa meille tien elämään: ”Tehkää parannus ja uskokaa. Ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa.”.
”Anna kuolleiden haudata kuolleensa.” Mutta tämän rinnalla seisoo lupaus: ”Te tulette olemaan minun todistajani.” Totisesti, kuolleet kyllä haudataan, mutta ”mene sinä ja julista Jumalan valtakuntaa”. Elävä Herra on se, joka kutsuu meitä ja laskee ristin harteillemme. Ja kun hän antaa meille tehtäväksi julistaa sanomaa, joka saattaa meidät pilkan ja häpeän kohteiksi, hän tahtoo itse tulla meidän kodiksemme ja kunniaksemme. Hän, yksi ja Pyhä. Hän, tuo ainoa: ”Kun minulla on sinut, en kaipaa mitään taivaassa enkä maan päällä.”
Rakkaat veljet, Herra Kristus kutsuu tänään. Me tiedämme, että meidän on tehtävä ratkaisu. Tiedämme, että sydämessämme on myöntävä vastaus Herran Kristuksen kutsuun. Mutta tiedämme myös salaisesta mutta-sanasta, jolla lykkäämme ratkaisua eteenpäin. Emme saa antaa minkään seikkojen pidätellä meitä, kuten evankeliumin miehellä, joka tahtoi kohteliaisuuden vuoksi ensin jättää hyvästit kotiväelleen. Tämä ”kyllä, mutta” on vaarallinen. Me tahdomme itse määrätä hetken, jolloin lähdemme seuraamaan Kristusta. Mutta aina tulee uusia huomioon otettavia asioita, yhä painavampia syitä, ja hetki, jolloin sanoisimme kyllä, ei koskaan tule. Kerran on sanottava kyllä ilman mutta-sanaa. Kerran meidän on tartuttava auraan – ja ”Hän pitää siitä huolen”.
Rakkaat ystävät, emme tahdo katsella taaksemme, istua kädet ristissä ja seurata sivusta kansamme dekristianisaatiota ja antaa Herran Kristuksen mennä menojaan sanoen vain: ”Vahinko.” Emme myöskään tahdo veisata valitusvirttä kirkkomme tuhoutumisesta. Maailman torjunnalle, pilkalle ja ivalla emme voi mitään. Mutta yhden asian meidän tulee tehdä: seurata häntä ja todistaa ja tunnustaa toisille ihmisille, että mekin kuulumme Jeesukselle Nasaretilaiselle, ettemme tunne mitään muuta valtakuntaa kuin elävän Jumalan valtakunnan. Hän sanoo – eivätkä hänen sanansa katoa: ”Niin teille annetaan kaikki tämäkin.” ”Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen, ja hän on sen myös tekevä!”
Amen