Martin Niemöller · 25.10.1936 · Berlin-Dahlem, Jesus-Christus-Kirche · Matt. 22:1–14
Kuuntele saarna
”Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.”
Jeesuksen vertaus kuninkaallisista häistä alkaa Jumalan koko maailmaa syleilevän hallintavallan avaruudesta ja johtaa meidät lopulta henkilökohtaisen ratkaisun ahtaaseen tilaan. Sama kuningas, joka lähetti sotajoukkonsa rankaisemaan kutsunsa halveksijoita ja saattamaan valtansa kunnioitetuksi, seisoo lopulta kasvokkain yhden ainoan, kadulta sisään tulleen kurjan ihmisen kanssa. Tämän kohtaamisen vakavuuden rinnalla kalpenee sen kaupungin tulenloimu, jonka kuningas oli käskenyt sytyttää tuleen kutsunsa halveksijoiden tähden.
Rakkaat ystävät, olisi helppoa ryhtyä selittämään vertauksen ensimmäistä osaa ja tehdä Israelin kansan kohtalosta, sen halveksittua kuninkaan kutsua, johtopäätöksiä omasta kansastamme, jota uhkaa tuomio, ellei se kuule kutsua eikä tahdo sitä kuulla. Tällainen johtopäätös olisi ymmärrettävä. Luther teki niin saarnoissaan useammin kuin kerran ja osoitti, että Jumalan kutsun halveksiminen on suurin synti, joka ylittää kaikki muut. Luther sanoi, että saarnan aikana ihmiset kuljeskelevat joutilaana torilla tai kaupungin portin ulkopuolella, istuvat kapakoissa tai kilparadoilla.
Mutta luulen, että halumme tehdä tällaisia vertailuja katoaa, kun huomaamme, että vertauksen viiltävä terä saattaakin kääntyä meitä itseämme vastaan eikä jotakuta ulkopuolista vastaan. ”Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.”
”Taivasten valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen.” Juuri tästä ilosanomassa on kysymys: että kuilu, joka ammottaa Luojan ja luomakunnan välillä, sulkeutuu; että eron ja kaipauksen aika päättyy ja Jumala itse panee alulle jotakin uutta. Poika ja morsian, Herra Kristus ja hänen seurakuntansa, Jumala ja ihminen – vihdoinkin jälleen Jumala ja ihminen, Jumala ja minä. Sovituksen juhla, rauhan juhla! Siihen Jumala kutsuu meitä. Ja siksi hän kutsuu meitä apostolien sanoman välityksellä: ”Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.” Tämä on kuninkaan kutsu. Luulisi jokaisen ottavan tämän kutsun iloiten vastaan. Mutta Israel ei hyväksynyt kutsua. Se ei kuullut sitä, vaan jatkoi omaa tietään ja hankkiutui eroon niistä epämukavista varoittajista, jotka kutsua julistivat.
Mutta kutsu on kaikunut uudelleen. Ja rakas seurakunta, meidän joukossamme ei ole ketään, jota tämä kutsu ei olisi tavoittanut. Kasteen päivänä se kuului ensimmäisen kerran: ”Sinä olet minun!” Konfirmaatiopäivänä kuulin kutsun minulle henkilökohtaisesti osoitettuna: ”Anna sydämesi minulle, poikani!” Ja kuinka monta kertaa meitä onkaan kutsuttu pyhälle ehtoolliselle: ”Tulkaa, kaikki on jo valmiina!”
Jos yritämme muistella kaikkia niitä hetkiä, jolloin Jumala on ollut meitä lähellä, jolloin hän on kutsunut meitä Pelastajanamme ja armollisena Herranamme, jolloin hän on tehnyt itsensä tiettäväksi elämämme vaiheissa niin uhaten kuin hartaasti kutsuen, kuka meistä rohkenisi sanoa: ”Minä en ole vielä kuullut kutsua”?
Kysymys on siitä, olemmeko kuulleet kutsun niin, että olemme myös tulleet. Meidät kutsutaan sunnuntai sunnuntailta hänen pöytäänsä. Mutta kuinka usein olemme tulleet? Kuinka usein onkaan käynyt niin kuin vertauksessa: ”He menivät pois, kuka pellolleen, kuka askareisiinsa.” Sunnuntai sunnuntailta kuulemme Jumalan kutsun Sanan saarnassa. Mutta kuinka usein sydämemme harhaileekaan omissa huolissaan, ajatuksissaan ja toiveissaan! Kuinka usein Jumalan kutsu tarttuukaan meihin, ja me teemme kaikkemme tehdäksemme tyhjiksi ne suunnitelmat, jotka Jumalalla on meidän varallemme!
Rakas seurakunta, onko tämä oikeastaan mitään muuta kuin se, mistä vertauksessa sanotaan: ”Toiset ottivat kiinni hänen palvelijansa, pilkkasivat heitä ja tappoivat heidät”?
Siksi meidän on tänään annettava sanoa itsellemme, että on olemassa myös liian myöhäinen hetki. Kukaan meistä ei tiedä, onko se hetki, jonka annamme kulua ohitsemme, viimeinen hetkemme. Kukaan meistä ei tiedä, päättyykö Jumalan kärsivällisyys juuri tähän hetkeen ja jäljellä on vain Jumalan viha: ”Kuningas vihastui. Häät ovat kyllä valmiina, mutta kutsutut eivät olleet niiden arvoisia.”
Mitä me oikeastaan vielä odotamme? Häät ovat valmiina. Mitään ei puutu. Jumalan puolelta kaikki on jo tehty. Hän on rakentanut sillan sen kuilun yli, joka erottaa meidät hänestä. Hän on lähettänyt Poikansa ja herättänyt hänet kuolleista meidän tähtemme, jotta uskoisimme: hänen rakkautensa meitä kohtaan on suurempi kuin meidän syyllisyytemme, suurempi kuin minun syyllisyyteni. Hänen elämänsä on suurempi ja voimakkaampi kuin minun kuolemani. Meidän tulee kuolla synnille ja elää vanhurskaudelle. Tässä meillä ei enää ole mitään vastaväitettä sen perusteella, olemmeko hyviä vai pahoja. Jumala kutsuu meitä, kuten olemme alttarilta kuulleet: ”Minä, minä itse pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden. Minä teen sen!” Hänen ja meidän välissämme ei ole mitään muuta kuin ristiinnaulittu Kristus, joka kutsuu: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”
Meistä riippuu, kuulemmeko vai emme, tulemmeko vai jäämmekö sinne, missä olemme. Valinnan ei pitäisi olla meille vaikea, sillä sielumme kyllä tietää, miten tyhjää ja puolinaista elämä ilman Jumalaa on. Sanansaattaja on täällä, ja me kuulemme sanoman. Niin, ystävät, mehän olemme tänään tulleet tänne, koska tunnemme tarvitsevamme Jumalaa – elävää Jumalaa – kipeämmin kuin jokapäiväistä leipää. Me tulemme, koska tunnemme, kuinka olemassaolomme hajoaa ja haihtuu mielettömyyteen, ellei Jumala pidä meistä kiinni. Monet ovat kutsutut. Me kaikki olemme kutsutut.
Meidän pitäisi iloita siitä, että kuurouden ja välinpitämättömyyden aika on ohi ja että Jumalan kutsu tavoittaa meidät jälleen. Eikä vähiten siksi, että näemme kutsun halveksijoita kohtaavan tuomion – niin, siitä me näemme jo tänään jotakin. ”Älkää eksykö, Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” Tästä meidän silmämme näkevät tänään jotakin.
Mutta, rakkaat ystävät, tämä katse toisiin ihmisiin ei saa tehdä meitä itsevarmoiksi – taivaan tähden, ei itsevarmoiksi! Meidän pelastuksemme ei perustu siihen, että me tunnustamme Jumalan siellä, missä toiset hänet kieltävät. Nykyään kuuluu monia ääniä, joiden mukaan varsinainen ratkaisu olisi siinä, että meillä on Jumala, toisin kuin niillä, joilla ei ole Jumalaa. Näin asetetaan Saksan kansa vastakkain muiden kansojen kanssa. Sanotaan, että ratkaiseva ero kulkee jumalattomuuden ja Jumalaan sitoutumisen, ateismin ja uskonnon välillä. Sillä ei muka olisi merkitystä, millaisesta uskonnosta on kysymys. Muodolla ei olisi väliä. Jokainen saisi tulla autuaaksi omalla tavallaan, kuten Fredrik Suuren usein väärin ymmärrettyä ja väärinkäytettyä lausetta toistetaan. Häävaatteella ei siis olisi merkitystä.
Mutta näin ajatellaan ihmisen näkökulmasta. Tällainen ajattelu ei enää kestä sillä hetkellä, kun elävä Jumala tulee meitä vastaan: ”Ystäväni, kuinka olet tullut tänne sisään, vaikka sinulla ei ole häävaatetta?” Tämän evankeliumin yhteydessä kysymys saattaa tuntua meistä mielivaltaiselta. Me epäilemme, koskeeko kutsu todella kaikkia vai tarkoitetaanko sillä vain rehellisiä ja kunnollisia ihmisiä. Epäilemme, onko kutsu todella tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Eikö tämä mies tullut kadulta aivan kuten muutkin? Mistä hän olisi voinut saada juhlapuvun? Isämme ovat tätä vertausta selittäessään viitanneet itämaiseen tapaan, jonka mukaan juhlan isäntä antoi vierailleen juhlapuvun. Näin meidän tulee ymmärtää vertauksen jälkimmäinen osa: taivasten valtakunnan kuningas tahtoo nähdä meidät siinä vaatteessa, jonka hän itse meille antaa. Hänen majesteettisuutensa tähden hän ei siedä sitä, että ilmestyisimme hänen eteensä toisin pukeutuneina. Vaatteella on hänelle merkitystä.
Tämä mies oli kyllä noudattanut kutsua ja tullut paikalle. Hän ei ollut halveksinut kutsua, mutta hän oli halveksinut isännän lahjaa. Siksi seuraa tuomio: ”Heittäkää hänet ulos pimeyteen.” Kutsuttu, mutta ei valittu!
Veljet ja sisaret, Jumala kutsuu meidät kadulta sellaisina kuin olemme. Mutta hän ei tahdo nähdä meitä sellaisina kuin olemme, vaan siinä vaatteessa, jonka hän meille lahjoittaa. Näin meidän tulee uskoa: ”Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi.” Tehkää parannus. Se tarkoittaa, että meidän on riisuttava oma vaatteemme, vaikka se sopisikin meille kohtalaisesti ja näyttäisi vielä aivan kelvolliselta. Omalla kunniallisuudellamme emme voi kestää Jumalan edessä. Uskokaa evankeliumi. Se tarkoittaa, että meidän on pukeuduttava lahjaksi saatuun vaatteeseen, siihen vaatteeseen, jonka Jumala meille antaa ja joka peittää synnin sekä kietoo meidät hänen laupeuteensa ja vanhurskauteensa. Näin eikä millään muulla tavalla Jumala tahtoo nähdä meidät pöydässään. Muuten hänen kutsustaan ei ole meille mitään hyötyä. ”Kuinka olet tullut tänne sisään, vaikka sinulla ei ole häävaatetta?”
Tämä oma vaatteemme ei kelpaa. Yhtäkkiä huomaamme sen olevan täynnä tahroja ja reikiä. Mutta silloin on jo liian myöhäistä. ”Heittäkää hänet ulos pimeyteen.”
Rakkaat ystävät, ehkä emme torju Jumalan lahjaa, jossa Herra Kristus on tuonut meille Jumalan vanhurskauden. Ehkä emme torju sitä. Mutta tunnemme sen niin hyvin, että otamme sen vastaan käyttämättä sitä. Menemme sisään sellaisinaan ja kannamme juhlapukua vain käsivarrellamme. Vuosi toisensa jälkeen tulemme kirkkoon, saarnan ääreen, Jumalan katettuun pöytään ja otamme mukaamme sen, minkä voimme saada. Emmekä huomaa, miten vaarallista peliä pelaamme. Unohdamme, mitä näin teemme: kuljemme henkilökohtaisen ratkaisun ohi. Mutta lopulta ratkaisu tulee, yhtäkkiä, kuin varas yöllä.
Rakkaat ystävät, juuri tässä on meidän kirkossa käyvien kristittyjen varsinainen kiusauksemme. En puhu niistä, jotka tulevat kirkkoon kuullakseen jotakin erityistä ja kiinnostavaa, jotakin sellaista, mistä sanomalehdet eivät kirjoita. ”He ovat jo palkkansa saaneet.” En puhu myöskään niistä, jotka tulevat vakoilemaan, saadakseen Herran Kristuksen kiinni ja ristiinnaulitakseen hänet. Hekin ovat jo palkkansa saaneet. Ajattelen meitä, jotka tulemme yhä uudelleen, mutta emme kykene päättämään luopua omavanhurskaudestamme ja jättäytyä kokonaan Jumalan armahtavan armon varaan.
”Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.” Kuulummeko me – kuulutko sinä, ei, kuulunko minä – niihin harvoihin valittuihin, jotka rakentavat toivonsa ja luottamuksensa kokonaan armon varaan, koska tietävät, että Herra Kristus on ristillä hankkinut meille Jumalan armon? Jumala meitä auttakoon. Sitä me rukoilemme, että oppisimme uskomaan ja tunnustamaan:
Kristuksen veri ja vanhurskaus,
ne ovat koristeeni ja juhlapukuni.
Niissä tahdon kestää Jumalan edessä,
kun kerran astun taivaaseen.
Aamen.