Blogi

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon naispappeuspäätöksestä on kulunut neljäkymmentä vuotta. Päätöksen yhteydessä kirkko pyrki erottamaan toisistaan uskon muuttumattoman sisällön ja ne kirkolliset järjestelyt, joita voidaan arvioida rakkauden käskyn valossa. Nyt sama kirkko näyttää ajautuneen tilanteeseen, jossa erimielisyyden sietämisestä on tullut lähes mahdotonta. Onko kirkko kadottanut jotakin oman ratkaisunsa teologisista perusteista?

Neljäkymmentä vuotta – eikä keskustelu ole päättynyt

Marraskuun 2026 kirkolliskokouksessa keskusteltiin herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöjen toimintaedellytyksistä. Keskustelualoitteen tarkoituksena oli etsiä ratkaisuja, joiden avulla perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneet kristityt voisivat jatkaa jumalanpalveluselämäänsä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteydessä.

Keskustelussa kuultiin voimakkaita puheenvuoroja kirkon yhteisen pappisviran, ehtoollisyhteyden ja yhdenvertaisuuden puolesta. Aloitetta vastustettiin erityisesti siksi, että perinteisen virkakäsityksen mukaisten messuyhteisöjen katsottiin institutionalisoivan naispappien syrjinnän ja rikkovan kirkon ykseyttä.

Keskustelussa oli myös vakavasti otettavia kirkko-opillisia argumentteja. Erityisesti kysymys vastavuoroisesta pappisviran tunnustamisesta nousi esiin. Jos kirkon toinen osapuoli tunnustaa toisen pappeuden mutta toinen ei vastavuoroisesti tunnusta ensimmäisen virkaa, millaisesta kirkollisesta yhteydestä oikeastaan puhutaan?

Tämä on todellinen teologinen kysymys. Sitä ei pidä vähätellä.

Silti keskustelua kuunnellessa saattoi havaita jotakin poissaolevaa. Yhdenvertaisuudesta, syrjinnästä ja yhteisestä virkakäytännöstä puhuttiin runsaasti. Huomattavasti vähemmälle jäi sen teologisen perustelun tarkastelu, jolla kirkko vuonna 1986 päätyi muuttamaan virkakäytäntöään ja samalla tavoitteli perinteisen virkakäsityksen kannattajien pysymistä kirkon yhteydessä.

Mihin katosi uskon ja rakkauden erottelu?

Kysymys ei ole vain kirkkohistoriallinen. Se koskee kirkon nykyisen päätöksenteon teologista johdonmukaisuutta.

Uskon ja rakkauden korit – mitä niillä tarkoitettiin?

Naispappeuskeskustelun yhteydessä suomalaisessa teologiassa tuli tunnetuksi ajatus uskon ja rakkauden koreista. Erottelun avulla pyrittiin hahmottamaan, mitkä asiat kuuluvat kristillisen uskon muuttumattomaan sisältöön ja mitkä ovat sellaisia historiallisia järjestelyjä, joita voidaan muuttaa lähimmäisenrakkauden ja oikeudenmukaisuuden perusteella.

Erottelun taustalla oli luterilaisen teologian peruskysymys Jumalan ilmoituksen ja inhimillisten kirkollisten järjestysten suhteesta.

Augsburgin tunnustuksen V artiklan mukaan Jumala on asettanut saarnaviran, jotta ihmiset saisivat uskon evankeliumin julistuksen ja sakramenttien välityksellä. Virka ei siis ole kirkon mielivaltainen järjestely, vaan se kuuluu Jumalan tapaan välittää pelastuksen lahjoja.

Samalla tunnustuksen VII artikla opettaa, että kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Kaikkialla ei tarvitse olla samanlaisia inhimillisiä perinteitä ja kirkollisia järjestyksiä.

Vuoden 1986 ratkaisussa ratkaisevaksi muodostui kysymys siitä, kuuluuko viranhaltijan sukupuoli Jumalan asettaman viran muuttumattomaan olemukseen vai kirkollisen järjestyksen historiallisiin muotoihin.

Pappisviran avaamista naisille perusteltiin sillä, ettei sukupuoli kuulu viran jumalallisesti asetettuun olemukseen. Sen vuoksi naisten vihkiminen ei merkitsisi uuden viran perustamista vaan olemassa olevan viran avaamista myös naisille.

Tämä oli teologinen ratkaisu, ei pelkästään yhteiskunnallisen tasa-arvokehityksen seuraus.

Ratkaisun voi luonnollisesti kiistää eksegeettisesti ja dogmaattisesti. Mutta sen oma sisäinen logiikka on ymmärrettävä oikein.

Rakkauden kori ei tarkoittanut, että Raamatun ilmoitus jaettaisiin mielivaltaisesti voimassa oleviin ja vanhentuneisiin osiin. Kysymys oli siitä, kuinka Jumalan pysyvä tahto toteutuu historiallisesti muuttuvissa olosuhteissa.

Kristillinen rakkaus ei tällaisessa ajattelussa ole ilmoituksesta irrallinen periaate. Se on Jumalan tahdon toteutumista suhteessa lähimmäiseen.

Jos rakkauden käsky velvoitti kirkkoa muuttamaan virkakäytäntöään vuonna 1986, mitä sama käsky velvoittaa kirkkoa tekemään niiden hyväksi, jotka eivät vieläkään voi omantuntonsa vuoksi hyväksyä muutosta?

Vuoden 1986 päätöksessä oli kaksi tarkoitusta

Kirkolliskokous päätti 6. marraskuuta 1986 avata pappisviran naisille. Päätöksen yhteydessä hyväksyttiin myös niin sanottu toiminnanvapausponsi.

Sen mukaan myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuivat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tuli edelleen olla kirkossa toiminnanvapaus sekä mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi kirkon virkoihin. Samalla korostettiin kaikkien vastuuta vaikeuksien voittamisesta yhteistyöllä ja kirkon ykseyden varjelemisella.

Ponsi ei ollut kirkkolain tasoinen oikeussäännös. Siitä ei voi johtaa rajatonta oikeutta valita työtovereita sukupuolen perusteella eikä oikeutta perustaa kirkon sisälle itsenäistä vihkimys- ja kaitsentaorganisaatiota.

Mutta ponsi oli kirkolliskokouksen hyväksymä kannanotto, jonka teologinen ja kirkollinen tarkoitus oli selvä: virkakysymyksen erimielisyyden ei haluttu johtavan kirkon hajoamiseen.

Vuoden 1986 ratkaisussa oli siten kaksi samanaikaista pyrkimystä. Ensimmäinen oli pappisviran avaaminen naisille. Toinen oli perinteisen virkakäsityksen kannattajien säilyttäminen saman kirkon yhteydessä.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin ensimmäinen pyrkimys on toteutunut. Toinen on muuttunut yhä vaikeammaksi.

Tämä ei vielä osoita, että kirkko olisi rikkonut juridisesti vuoden 1986 lupauksensa. Kirkon toimintaympäristö, lainsäädäntö ja käytännöt ovat muuttuneet. Myös yhdenvertaisuutta koskevat velvoitteet ovat täsmentyneet.

Silti kirkollinen ja teologinen kysymys jää. Mikä on vuoden 1986 ponnen nykyinen konkreettinen sisältö?

Jos perinteisen virkakäsityksen kannattaja saa säilyttää mielipiteensä mutta ei voi tulla vihityksi, toimia papin tehtävissä eikä osallistua oman vakaumuksensa mukaiseen säännölliseen jumalanpalveluselämään kirkon yhteydessä, mitä toiminnanvapaudella silloin tarkoitetaan?

Kysymykseen voi olla perusteltuja vastauksia. Mutta ne on annettava.

Pelkkä vetoaminen siihen, että kirkossa on ollut yhteinen pappisvirka neljäkymmentä vuotta, ei vielä selitä, kuinka kirkon alkuperäinen sovittelutavoite suhteutuu nykyiseen tilanteeseen.

Paavali ja erimielisyyden kantamisen teologia

Uuden testamentin ehkä kiinnostavin tekstikokonaisuus tämän kysymyksen kannalta löytyy Roomalaiskirjeen luvuista 14 ja 15.

Paavali käsittelee kristillistä yhteisöä, jonka jäsenet ovat eri mieltä siitä, kuinka Jumalan tahtoa tulee noudattaa. Erimielisyydet koskevat ruokaa ja erityisten päivien viettämistä. Niiden taustalla on kuitenkin vakava omantunnon kysymys.

Paavalin vastaus on huomattava. Hän ei julista kaikkia käsityksiä yhtä oikeiksi. Päinvastoin hän ilmaisee oman teologisen kantansa varsin selvästi: mikään ruoka ei ole itsessään epäpuhdasta (Room. 14:14).

Silti hän ei vaadi eri tavalla ajattelevia omaksumaan välittömästi samaa käytäntöä. Hän kehottaa ottamaan heikon uskossa vastaan, olemaan tuomitsematta toista ja välttämään toimintaa, joka loukkaa lähimmäisen omaatuntoa.

Roomalaiskirjeen 15. luvun alussa Paavali velvoittaa vahvoja kantamaan heikkojen heikkouksia sen sijaan, että he eläisivät vain itselleen mieliksi.

Paavali ei samasta teologista oikeassa olemista oikeuteen vaatia kaikilta välittömästi samanlaista käytäntöä.

Hän erottaa totuuskysymyksen ja sen pastoraalisen soveltamisen.

Tämä ei tarkoita, että naispappeuskysymys olisi sama asia kuin ruokasäännökset. Kirkon virka ei ole itsestään selvästi adiafora eli uskon kannalta yhdentekevä asia. Viran jumalallinen asetus kuuluu luterilaisen tunnustuksen mukaan kirkon olemukseen.

Roomalaiskirjeen tekstiä ei siksi voida käyttää suorana todistuksena siitä, että kaikki virkakäsitykset olisivat yhtä hyväksyttäviä.

Mutta jos kirkko itse katsoo, ettei viranhaltijan sukupuoli kuulu viran muuttumattomaan olemukseen ja että perinteisen virkakäsityksen kannattajat voivat säilyä kirkollisessa yhteydessä, Paavalin opetus omantunnon huomioon ottamisesta tulee väistämättä merkitykselliseksi.

Tällöin on kysyttävä, miten kirkko kantaa niiden kristittyjen kuormaa, joiden omatunto on sidottu toisenlaiseen raamatuntulkintaan.

Vastauksen ei tarvitse olla kaikkien toivottujen erityisjärjestelyjen hyväksyminen. Mutta se ei myöskään voi olla pelkkä kehotus muuttaa vakaumusta tai poistua kirkollisesta toiminnasta.

Rakkauden käsky koskee myös sitä, joka on teologisesti väärässä

Paavalin opetus ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä syventää näkökulmaa.

Kahdeksannessa luvussa Paavali käsittelee epäjumalille uhratun lihan syömistä. Hän tunnustaa, että kristityllä voi olla oikea tieto epäjumalien olemattomuudesta ja kristillisestä vapaudesta.

Mutta tieto ei yksin riitä. Paavali muistuttaa, että tieto voi tehdä ylpeäksi, kun taas rakkaus rakentaa.

Tässä kristillinen etiikka saa vaativan sisällön. Lähimmäisen huomioon ottaminen ei ole tarpeellista vain silloin, kun lähimmäinen on oikeassa. Se on tarpeellista myös silloin, kun hänen käsityksensä on puutteellinen tai virheellinen.

Tätä voidaan soveltaa kirkolliseen virkakeskusteluun molempiin suuntiin.

Jos naisten pappeuden kannattaja katsoo oman virkakäsityksensä olevan teologisesti oikea, hänen tulee silti kysyä, miten hän kohtelee niitä, joiden omatunto ei voi hyväksyä samaa ratkaisua.

Jos perinteisen virkakäsityksen kannattaja katsoo oman tulkintansa olevan oikea, hänen tulee vastaavasti kysyä, miten hän kohtelee naispappia, jonka kutsumusta ja viranhoitoa hän ei voi kaikilta osin tunnustaa.

Rakkauden käsky ei lakkaa velvoittamasta silloin, kun teologinen erimielisyys alkaa.

Tässä on myös omantunnonvapauden raja. Omaatuntoa ei voida käyttää oikeutuksena toisen epäasialliseen kohteluun tai hänen laillisten työtehtäviensä estämiseen.

Mutta yhtä vähän kristillinen rakkaus voidaan pelkistää vaatimukseksi, jonka mukaan vain vähemmistö joutuu kantamaan erimielisyyden seuraukset.

Paavalin etiikassa vastuu toisesta on vastavuoroista, vaikka osapuolten asema ja mahdollisuudet eivät ole samanlaiset.

Kirkon ykseys ei ole sama asia kuin yhdenmukaisuus

Marraskuun kirkolliskokouskeskustelun teologisesti painavimmat puheenvuorot koskivat ehtoollisyhteyttä ja pappisviran vastavuoroista tunnustamista.

Niiden esittämä ongelma on todellinen. Jos osa kirkon papeista ei tunnusta toisten pappien virkaa, yhteinen kirkollinen järjestys joutuu jännitteeseen. Jos tämä johtaa ehtoollisyhteyden tosiasialliseen katkeamiseen, kysymys koskee kirkon näkyvää ykseyttä eikä enää vain yksittäisten kristittyjen henkilökohtaista vakaumusta.

Mutta keskustelussa jäi liian vähälle huomiolle se, mitä viran tunnustamisella tarkasti tarkoitetaan.

Onko kysymys siitä, että henkilö tunnustaa naispapin olevan kirkon järjestyksen mukaan laillisesti vihitty pappi? Vai siitä, että hän pitää tämän toimittamia sakramentteja pätevinä? Vai edellytetäänkö hänen myös hyväksyvän naisten vihkimisen dogmaattisesti oikeaksi?

Nämä eivät ole sama asia.

Luterilaisen kirkko-opin kannalta on lisäksi erotettava yhteinen kirkollinen virka ja yksittäisten pappien yhteinen liturginen toiminta.

Augsburgin tunnustuksen VII artikla ei edellytä kaikkialla samanlaisia kirkollisia käytäntöjä. Se ei kuitenkaan myöskään anna jokaiselle yhteisölle rajatonta oikeutta määritellä omaa virkakäsitystään ja sakramentaalista yhteyttään.

Augsburgin tunnustuksen XIV artikla edellyttää asianmukaista kutsua julkiseen saarnaamiseen ja sakramenttien toimittamiseen. Siksi messuyhteisön suhde kirkon virkaan ja kaitsentaan on olennainen kysymys.

Tästä seuraa tärkeä erottelu.

Kirkon kaitsennassa toimiva jumalanpalvelusyhteisö, jonka messun toimittaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi, ei ole kirkko-opillisesti sama asia kuin yhteisö, joka perustaa oman pappisvihkimysjärjestelmänsä ja riippumattoman piispallisen kaitsennan.

Jälkimmäisessä tapauksessa ollaan jo lähellä erillisen kirkkokunnan tunnusmerkkejä.

Ensimmäisen kohdalla pitäisi kuitenkin vielä perustella, miksi sen toiminta olisi välttämättä ristiriidassa kirkon ykseyden kanssa.

Kirkon ykseyttä ei voida puolustaa käsittelemällä kaikkia erilaisuuden muotoja samanarvoisina kirkollisen eron ilmauksina.

Syrjimättömyys on kristillinen velvoite – mutta ei täydellinen kirkko-oppi

Yhdenvertaisuus ja syrjimättömyys ovat välttämättömiä periaatteita kirkon toiminnassa.

Naispappien kokema vähättely, työtehtävistä syrjäyttäminen ja epäasiallinen kohtelu eivät ole teologisesti vähäpätöisiä asioita. Niitä ei voida puolustaa vetoamalla omantunnonvapauteen.

Kristillinen ihmiskäsitys antaa vahvat perusteet jokaisen ihmisen arvon kunnioittamiselle. Myös kirkon on noudatettava sitä sitovaa lainsäädäntöä.

Mutta syrjinnän käsite ei yksin ratkaise kaikkia kirkko-opillisia kysymyksiä.

On esimerkiksi erotettava toisistaan tilanne, jossa seurakunnan naispappi syrjäytetään hänelle määrätystä jumalanpalveluksesta, ja tilanne, jossa herätysliikkeen yhdistys järjestää oman messunsa kutsumansa papin toimittamana.

Jälkimmäisenkään järjestelyn lainmukaisuus ei ole automaattisesti selvä. Siihen voivat vaikuttaa järjestämisvastuu, työnantajan velvoitteet, kirkolliset toimivaltuudet ja mahdollinen pysyvä sukupuoleen perustuva poissulkeminen.

Mutta juuri siksi oikeudellinen arvio on tehtävä täsmällisesti.

Jos kaikki perinteisen virkakäsityksen mukainen jumalanpalveluselämä määritellään jo lähtökohtaisesti syrjinnäksi, kysymys sen mahdollisista kirkollisista järjestelyistä on ratkaistu ennen kuin niitä on edes arvioitu.

Silloin teologinen keskustelu päättyy määritelmään.

Tämä on ongelmallista erityisesti kirkossa, jonka omassa päätöshistoriassa on tunnustettu mahdollisuus erilaisiin virkakäsityksiin.

Yhdenvertaisuus on kirkolle välttämätön oikeudellinen ja eettinen velvoite. Mutta se ei yksin muodosta täydellistä oppia kirkosta, sen virasta, sakramenteista ja ykseydestä.

Näiden kysymysten käsittelyyn tarvitaan edelleen dogmatiikkaa.

Kun yhteiskunnallinen etiikka alkaa määritellä kirkon oppia

Naispappeuskeskustelussa ja myöhemmässä avioliittokeskustelussa on havaittavissa samankaltainen jännite.

Kirkollisia ratkaisuja perustellaan yhä useammin yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden käsitteillä. Näillä käsitteillä on perusteltu paikkansa myös kristillisessä etiikassa.

Mutta niiden käyttäminen ei vielä osoita, miten ratkaisu seuraa kirkon tunnustuksesta ja Raamatun tulkinnasta.

Tässä on vaarana teologisen argumentaation suunnan kääntyminen.

Kirkko ei enää kysy ensisijaisesti, miten Jumalan ilmoitus määrittää oikeudenmukaisuuden, vaan miten kulloinkin hyväksytty oikeudenmukaisuuskäsitys määrittää ilmoituksen tulkinnan.

Tällainen muutos ei välttämättä merkitse, että eettinen johtopäätös olisi väärä. Myös kirkon ulkopuolella voidaan tunnistaa moraalisesti oikeita asioita. Luterilainen luonnollisen lain ajattelu antaa tähän vahvan perustan.

Mutta kirkon opillisen päätöksenteon pitäisi kyetä osoittamaan, kuinka eettinen ratkaisu liittyy Jumalan ilmoitukseen, evankeliumiin ja kirkon tunnustukseen.

Muuten vaarana on, että dogmatiikka muuttuu jälkikäteiseksi perusteluksi ratkaisulle, joka on jo tehty toisenlaisin perustein.

Erityisen kiinnostava tämä kysymys on avioliittokeskustelussa.

Jos avioliittokäsityksen muuttamista perustellaan rakkaudella ja oikeudenmukaisuudella, on samalla osoitettava, kuinka nämä käsitteet liittyvät Raamatun avioliitto-opetukseen, luomisteologiaan ja kristilliseen ihmiskäsitykseen.

Pelkkä rakkauteen vetoaminen ei ratkaise sitä, mikä on rakkauden mukaista.

Sama vaatimus koskee naispappeuskeskustelua.

Rakkauden kori ei ole alue, jolla teologiset perustelut voidaan korvata yleisillä moraalisilla ihanteilla. Se on alue, jolla Jumalan tahdon soveltaminen historialliseen todellisuuteen vaatii erityisen huolellista teologista harkintaa.

Voiko kirkko puhdistaa itsensä erimielisyydestä?

Naispappeuskeskustelun ympärille on vähitellen rakentunut myös moraalinen kertomus, jossa perinteisen virkakäsityksen kannattajat näyttäytyvät ennen kaikkea yhdenvertaisuuden esteenä.

Tämän kertomuksen ongelma ei ole siinä, etteikö syrjintää pitäisi torjua.

Ongelma syntyy silloin, jos teologinen erimielisyys itsessään alkaa merkitä moraalista kelvottomuutta.

Kristillinen kirkko ei ole yhteisö, jonka jäsenyys perustuu täydelliseen opilliseen tai moraaliseen virheettömyyteen.

Augsburgin tunnustuksen VIII artikla muistuttaa, että kirkossa on tässä ajassa myös tekopyhiä ja pahoja. Kirkon pyhyys ei perustu sen jäsenten ominaisuuksiin vaan Kristukseen ja hänen lahjoihinsa.

Tästä ei seuraa, että kirkon pitäisi hyväksyä väärä opetus tai epäoikeudenmukainen toiminta. Kirkolla on oikeus ja velvollisuus arvioida oppia sekä puuttua väärinkäytöksiin.

Mutta opillisen erimielisyyden, henkilökohtaisen synnin ja oikeudellisesti syrjivän toiminnan välille on tehtävä ero.

Muuten kirkollisesta keskustelusta tulee helposti moraalista rajanvetoa, jossa vastapuolen argumentteja ei enää tarvitse käsitellä niiden omilla teologisilla perusteilla.

Luterilainen käsitys kirkosta syntisten yhteisönä haastaa tällaista ajattelua.

Kirkon yhteys ei synny siitä, että sen jäsenet kykenevät osoittamaan oman moraalisen paremmuutensa, vaan siitä, että he elävät saman Kristuksen armon varassa.

John Vikströmin kysymys ja sen puuttuva jatko

Emeritusarkkipiispa John Vikström tarkasteli naispappeuspäätöksen 40-vuotispäivänä julkaistussa kirjoituksessaan sitä, kuinka paljon yhteistä naispappeuden kannattajien ja vastustajien välillä todellisuudessa on.

Hän muistutti, että naiset ovat jo ennen vuoden 1986 päätöstä voineet hoitaa eräitä julistukseen ja sakramentteihin liittyviä tehtäviä. Hänen mukaansa ratkaiseva erimielisyys liittyy lopulta siihen, miten Paavalin seurakuntajärjestystä koskevaa opetusta tulkitaan.

Vikströmin argumentti on vakavasti otettava eksegeettinen puheenvuoro.

Sen heikkoutena on kuitenkin, ettei naisen mahdollisuus julistaa evankeliumia tai toimittaa hätäkaste vielä yksin ratkaise kysymystä kirkon erityisestä pappisvirasta. Luterilaisessa teologiassa yleinen pappeus, evankeliumin julistaminen ja julkinen saarnavirka liittyvät toisiinsa mutta eivät ole sama asia.

Vielä olennaisempaa on kuitenkin se, mitä Vikströmin kirjoituksesta puuttuu.

Hän perustelee, miksi vuoden 1986 virkaratkaisu oli hänen mukaansa teologisesti oikea. Mutta hän ei varsinaisesti käsittele sitä, kuinka kirkon pitäisi nyt elää niiden kanssa, jotka eivät neljänkymmenen vuoden jälkeenkään voi hyväksyä tätä tulkintaa.

Tämä on eri kysymys.

Vaikka vuoden 1986 päätös olisi teologisesti oikea, siitä ei automaattisesti seuraa, että kaikki perinteisen virkakäsityksen mukaiset jumalanpalvelusjärjestelyt olisivat kirkon ykseyden vastaisia.

Tämän johtopäätöksen perusteleminen vaatisi oman kirkko-opillisen argumenttinsa.

Gordionin solmu ja kirkollisen vallankäytön teologia

Sleyn kotimaantyön johtaja Juhana Tarvainen kirjoitti marraskuun alussa kirkon virkakiistasta Gordionin solmuna.

Hänen keskeinen havaintonsa on, että vuosikymmenten aikana rakentunut konflikti sisältää teologisten erimielisyyksien lisäksi loukkauksia, epäluottamusta, hallinnollisia ratkaisuja ja vastakkaisia kokemuksia.

Tarvainen tunnustaa sekä naispappien kokeman epäasiallisen kohtelun että perinteisen virkakäsityksen kannattajien kokemuksen toimintamahdollisuuksiensa kaventumisesta.

Hän ehdottaa yhteistä rukousta, vihkimysjärjestelyjen uudelleenarviointia, messuyhteisöjen toimintaedellytysten turvaamista ja uusia yhteistyösopimuksia.

Kaikki hänen ehdotuksensa eivät ole ongelmattomia. Erityisesti sukupuolen perusteella eriytettyjen vihkimysjärjestelyjen oikeudellinen ja kirkko-opillinen arviointi vaatisi huolellista valmistelua.

Mutta Tarvaisen kirjoituksen varsinainen ansio on toisaalla. Hän kysyy, voidaanko kirkollinen yhteys vielä säilyttää tilanteessa, jossa virkateologista yksimielisyyttä ei ole saavutettu.

Tämä kysymys pitäisi ottaa vakavasti myös kirkon johdossa.

Sillä kirkon hallinnollinen toimivalta ei yksin ratkaise, mikä on pastoraalisesti ja teologisesti paras tapa käyttää tätä toimivaltaa.

Kirkko voi tehdä juridisesti perusteltuja ratkaisuja, joiden kirkko-opilliset seuraukset ovat silti vakavia.

Jos herätysliikkeiden messuyhteisöt menettävät mahdollisuuden toimia kirkon kaitsennassa ja alkavat rakentaa omia vihkimys- ja kaitsentaorganisaatioitaan, kirkon näkyvä ykseys voi heikentyä juuri niiden ratkaisujen seurauksena, joilla sitä on pyritty varjelemaan.

Tämä ei oikeuta uhkaamaan kirkkoa erolla eikä pakota hyväksymään lainvastaisia järjestelyjä. Mutta se velvoittaa arvioimaan päätösten seurauksia.

Kristillinen kirkko-oppi ei voi olla kiinnostunut vain siitä, kuka käyttää toimivaltaa oikein. Sen on kysyttävä myös, kuinka toimivaltaa käytetään Kristuksen ruumiin rakentamiseksi.

Kirkollisen yhteyden teologinen vähimmäisehto

Ratkaisun etsiminen edellyttää, että osapuolet määrittelevät nykyistä tarkemmin, mistä niiden on oltava samaa mieltä.

Tässä voisi olla uuden teologisen keskustelun lähtökohta.

Ensimmäiseksi on tunnustettava, ettei kirkollinen yhteys edellytä kaikkien virkateologisten kysymysten ratkaisemista samalla tavalla, ellei kyseinen erimielisyys koske kirkon ykseyden kannalta välttämätöntä opillista sisältöä.

Toiseksi on tunnustettava, ettei henkilökohtainen vakaumus vapauta ketään yhteisen kirkollisen järjestyksen ja toisten oikeuksien kunnioittamisesta.

Kolmanneksi on arvioitava, millaiset jumalanpalvelusyhteisöt voivat toimia kirkon yhteydessä ilman, että ne rakentavat rinnakkaista kirkollista toimivaltaa.

Neljänneksi on tehtävä ero virkaratkaisun dogmaattisen hyväksymisen, kirkon viranhaltijoiden juridisen aseman tunnustamisen ja sakramentaalisen yhteyden välillä.

Tämä erottelu ei poista kaikkia ristiriitoja.

Jos yhteisö katsoo, etteivät naispappien toimittamat sakramentit ole päteviä, yhteisen kirkon sakramentaalinen ykseys joutuu perustavanlaatuiseen ongelmaan.

Jos taas yhteisö tunnustaa kirkon kaitsennan ja sakramentaalisen elämän jatkuvuuden mutta pitää naisten vihkimistä teologisesti virheellisenä, kysymys on olennaisesti toisenlainen.

Näitä tilanteita ei pitäisi käsitellä yhtenä ja samana asiana.

Rakkauden kori velvoittaa myös enemmistöä

Lopulta palaamme siihen, mistä vuoden 1986 ratkaisu sai yhden keskeisistä teologisista perusteluistaan. Rakkauteen.

Kristillisessä teologiassa rakkaus ei ole vain hyväntahtoisuutta, suvaitsevaisuutta tai halua välttää ristiriitoja.

Rakkaus on Kristuksen esimerkin mukaista toisen parhaaksi toimimista, myös silloin kun se edellyttää luopumista omasta oikeudesta tai mukavuudesta.

Filippiläiskirjeen toisessa luvussa Paavali kehottaa kristittyjä tavoittelemaan keskinäistä yksimielisyyttä ja pitämään toista itseään parempana. Kehotuksen perustana on Kristuksen itsensä alentuminen ja palvelijan muodon ottaminen.

Tämä kristologinen perusta tekee rakkaudesta jotakin paljon vaativampaa kuin yleinen moraalinen periaate.

Kirkollisen enemmistön on kysyttävä, mitä Kristuksen esimerkki merkitsee sen suhtautumisessa vähemmistöön, jonka vakaumusta se ei hyväksy.

Kirkollisen vähemmistön on vastaavasti kysyttävä, mitä Kristuksen esimerkki merkitsee sen suhtautumisessa naispappeihin, joiden viranhoitoa se pitää teologisesti ongelmallisena.

Kumpikaan ei voi vedota rakkauteen vain omien oikeuksiensa puolustamiseksi.

Eikä kumpikaan voi vapautua rakkauden velvoitteesta sillä perusteella, että pitää toista teologisesti väärässä olevana.

Onko kirkko unohtanut oman ratkaisunsa?

Naispappeuspäätöksen nelikymmenvuotinen historia ei ole vain kertomus uudistuksen toteutumisesta ja sen vastustajien vähittäisestä marginalisoitumisesta.

Se on myös kertomus kirkon yrityksestä säilyttää yhteys tilanteessa, jossa raamatuntulkinnasta ja viran olemuksesta vallitsi syvä erimielisyys.

Vuonna 1986 kirkko uskoi tämän olevan mahdollista. Vuonna 2026 näyttää siltä, että mahdollisuutta epäillään yhä useammin.

Onko syynä se, että perinteisen virkakäsityksen kannattajien käytännöt ovat muuttuneet kirkon yhteyden kannalta mahdottomiksi? Vai se, että kirkon käsitys hyväksyttävän erimielisyyden rajoista on muuttunut?

Todennäköisesti molemmissa on osa totuutta.

Mutta juuri siksi kysymys on tutkittava teologisesti eikä ratkaistava pelkästään hallinnollisesti tai moraalisin luonnehdinnoin.

Kirkon on kyettävä perustelemaan, miksi se voi tai ei voi säilyttää yhteydessään kristittyjä, jotka eivät hyväksy sen nykyistä virkakäsitystä.

Samalla herätysliikkeiden on kyettävä osoittamaan, että niiden tavoittelema toiminnanvapaus merkitsee todellista kirkollista yhteyttä eikä vain oikeutta rakentaa omaa kirkkoa toisen kirkon sisälle.

Vuoden 1986 ratkaisun teologinen johdonmukaisuus ei tule mitatuksi vain siinä, kuinka täydellisesti naisten pappeus on toteutunut. Sitä on arvioitava myös siinä, kuinka kirkko on kyennyt toteuttamaan päätökseen sisältyneen pyrkimyksen elää yhdessä pysyvän teologisen erimielisyyden keskellä.

Tämä ei ole vaatimus luopua yhdenvertaisuudesta eikä palata vuoden 1986 tilanteeseen. Se on vaatimus ottaa vakavasti kirkon oma teologia.

Jos rakkauden käsky aikanaan antoi perusteen muuttaa kirkollista järjestystä, saman käskyn on voitava myös tänään haastaa kirkko arvioimaan, kuinka se kohtelee niitä, joiden omatunto ei ole muuttunut.

Muuten vaarana on, että rakkaudesta tulee kirkollisessa keskustelussa vain muutoksen perustelu, ei enää yhteyden säilyttämisen velvoite.

Ja silloin meidän on kysyttävä, mitä uskon ja rakkauden koreista lopulta jäi jäljelle.

Lähteet ja jatkolukeminen

• Raamattu: Room. 14:1–15:7; 1. Kor. 8–10; Gal. 6:1–2; Ef. 4:1–6; Fil. 2:1–11.
• Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat: Augsburgin tunnustus, erityisesti artiklat V, VII, VIII ja XIV.
• Kirkolliskokous 1986: Pappisviran avaamista naisille koskeva päätös, perustevaliokunnan mietintö ja toiminnanvapausponsi.
• Piispainkokous 2006: Selonteko naispappeuden vastustajien kanssa toimimisesta.
• Kirkolliskokous 2026: Keskustelualoite 1/2026, herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöjen toiminnan mahdollistaminen, ja siitä käyty täysistuntokeskustelu.
• John Vikström: Naispappeuskeskustelussa piilee yllättävä yksimielisyys, 6.11.2026.
• Juhana Tarvainen: Gordionin solmu, 3.11.2026.
• KKO 2010:74: Syrjintää ja naispapin jumalanpalvelustehtävää koskeva korkeimman oikeuden ratkaisu.