Martin Niemöller · 31.10.1936 · Berlin-Dahlem, Jesus-Christus-Kirche · Uskonpuhdistuksen muistopäivä · 1. Kor. 2:2
Kuuntele saarna
”En tahtonut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, ja hänestä ristiinnaulittuna.”
Vietämme tätä päivää Saksan uskonpuhdistuksen alkamisen muistoksi. Tänään muistamme – tai ainakin meidän pitäisi muistaa – että lokakuun 31. päivänä yli neljäsataa vuotta sitten, jolloin Martti Luther naulasi 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon oveen, on yhä tänään ja kaikkina aikoina jotakin sanottavaa meille.
Rakkaat lapset, te ette varmasti tunne näitä augustinolaismunkin ja Wittenbergin teologian professorin 95 teesiä. Ja nekin teistä, jotka ne tuntevat, tuskin ovat niitä ymmärtäneet ja käsittäneet. Mutta nuo vasaraniskut, joilla munkki naulasi teesinsä kirkon oveen, kaikuvat läpi aikojen. Se työ, jonka Luther aloitti, ei ole kuollut, vaan elää edelleen, vaikka siitä on kulunut neljäsataa vuotta ja vaikka maailma, jossa me ihmiset elämme, on perusteellisesti muuttunut.
Martti Lutherin ajoista lähtien suuria maailmanvaltoja on sortunut ja uusia valtakuntia on syntynyt. Kansamme yli on kulkenut väkivaltaisia sotia, joita ovat seuranneet rauhan ajat. Kaikki tämä on joka tapauksessa vaikuttanut siihen, että elämme toisenlaisessa maailmassa ja meillä on toisenlaiset huolet kuin keskiajalla eläneillä ihmisillä.
Mutta mitä tekemistä meillä on tuon ajan kanssa? Emmehän elä eilistä vaan tätä päivää ja huomista varten. Ja varsinkin te lapset ette elä eilistä vaan huomista ja ylihuomista varten. Mitä meille siis merkitsee muisto tästä miehestä ja munkista, joka on jo lähes neljäsataa vuotta maannut haudassaan?
Me tiedämme – ja tekin tiedätte – että menneisyydestä voi oppia jotakin omaa elämäänsä varten. Ja tämä Martti Luther oli ihminen, jolta voimme oppia. Olihan se jotakin: tämä mies, jolla ei ollut suurta vaikutusvaltaa, tämä yksi ihminen, joka puolusti vakaumustaan pelottomasti ja uskollisesti, osoitti taistelussa ylivoimaisia vihollisia, keisaria ja paavia, vastaan rohkeutta ja kärsivällisyyttä. Hän puolusti vakaumustaan intohimoisesti ja voimakkaasti. Tässä suhteessa tuo yksi mies voi olla meille esikuva, tuo Wittenbergin pyhä mies, aito saksalainen mies. Mutta tämä ei kuitenkaan ole varsinainen syy siihen, miksi vietämme tätä päivää juhlapäivänä. Me saksalaiset voimme ylpeinä sanoa, että Martti Lutherin rinnalla ja hänen jälkeensä on ollut monia suuria ihmisiä, riittävästi sellaisia, joita voimme pitää esikuvinamme. Minun ei tarvitse mainita heidän nimiään. Mutta tänään ei ole kysymys Martti Lutherin nimestä. Kysymys on toisesta nimestä. Lutherille oli kysymys nimestä, joka on kaikkia nimiä korkeampi. Tuo nimi on Jeesus Kristus!
Tuolla Dahlemin vanhassa ja kunnioitettavassa kyläkirkossamme on pieni alttaritaulu. Kirkkoon tulija ei heti huomaa sitä. Kynttilät ja kukat ovat sen edessä, samoin alttariristi. Ehkä katsotte sitä seuraavan kerran, kun käytte tuossa pienessä kirkossa. Taulu on Lutherin ajalta, ja sen on maalannut mies, joka oli Lutherin ystävä: Lucas Cranach. Se tunnetaan nimellä Luther saarnaa. Tahdon selittää teille lyhyesti, mitä siinä kuvataan.
Seinästä työntyy esiin saarnatuoli, suunnilleen samanlainen kuin tämä tässä. Siinä seisoo Luther. Toisella puolella on miehiä ja naisia, jotka seisovat tai polvistuvat ja kuuntelevat. Keskellä seisoo risti, jolla riippuu Jeesus Kristus. Ja nyt on niin, että saarnaava Martti Luther osoittaa ristiä. Kuulijat kuuntelevat sanaa, mutta heidän katseensa on ristissä. Siinä teillä on yhdessä kuvassa se, mistä Lutherille oli kysymys. On kuin hän sanoisi: ”Minun nimelläni ei ole mitään merkitystä. Minun nimeni ei ole tässä kysymyksessä. Mutta tuo mies ristillä on se, joka voi auttaa. Häneen teidän on katsottava.”
Ja niin, rakkaat lapset, apostoli Paavali kirjoitti korinttilaisille sen sanan, jonka äsken luin noustessani saarnatuoliin: ”En tahtonut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, ja hänestä ristiinnaulittuna.” Se tarkoittaa: minä, apostoli Paavali, en ole se, joka voisi auttaa teitä sillä, että olen oppinut jotakin erityistä. Sen sijaan minulla, apostoli Paavalilla, on sanoma, joka minun on julistettava: ”Jeesus Kristus, Vapahtaja, joka kuoli ristillä – hän yksin voi auttaa.”
Katsos, Lutherin saarna ei ollut mikään uusi saarna. Lutherin saarna ei ollut mitään muuta kuin sitä, mitä apostolit ja Herra Kristus itse olivat julistaneet. Mutta tämä sanoma oli kadonnut ja unohtunut. Voisin maalata myös toisen kuvan ja kirjoittaa sen alle: Saarna ennen Lutheria. Toisella puolella olisi jälleen ihmisiä, jotka polvistuvat tai seisovat. He kyselevät Jumalasta ja tahtovat saada vastauksen siihen, onko Jumala heille rakastava, armollinen ja ystävällinen Jumala. Mutta keskellä ei olekaan ristiä. Täten ei ole vastausta siihen, onko Jumala rakastava, armollinen ja ystävällinen Jumala. Siellä ei ole vastausta: Katsokaa, tuossa on risti! Katsokaa, niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Tämän kuvan, Saarna ennen Lutheria, keskellä seisoo ihmisiä, siellä seisoo pappeja. He saarnaavat ja puhuttelevat ihmisiä ja kertovat heille sellaisesta hurskaudesta, joka olisi riittävä armollisen Jumalan saamiseksi. Risti on kyllä tässäkin kuvassa, mutta se seisoo nurkassa. Ihmiset eivät voi nähdä Vapahtajaa ristillä, koska toiset ihmiset, papit, seisovat sen edessä eivätkä päästä heitä sen luo.
Nämä kaksi kuvaa kertovat meille, mitä uskonpuhdistuksen työ on, mitä Jumala teki palvelijansa Martti Lutherin kautta Saksan kansan keskuudessa. Hän asetti ristin ja Vapahtajan jälleen keskelle, niin että jälleen saarnataan: ”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi.” Niin että me jälleen näemme ristin ja kuulemme sanoman. Ja koska Luther teki tämän, häntä on kutsuttu ”saksalaisten apostoliksi”. Ja nyt on niin, että jokainen voi jälleen nähdä ristin ja sillä riippuvan Vapahtajan. Tämä on syy siihen, miksi vietämme lokakuun 31. päivää yhä uudelleen juhlapäivänä. Me kuulemme ilosanoman Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Jeesuksessa, sanoman Jumalan rakkaudesta, joka lahjoittaa meille elämän.
Teistä vanhemmat tietävät – ja nuoremmatkin saavat sen ennemmin tai myöhemmin kokea – kuinka nykyään onkaan vaikea saarnata Jumalan sanaa, kuinka sitä pilkataan ja ivataan. Luther kyllä kelpaa: ”Olihan hän sentään tosisaksalainen”. Mutta Jeesus ei kelpaa: ”Mikä surkea näky! Mikä raukkamainen mies, joka antoi tehdä itselleen tuollaista!”
Mutta Luther yksin ei ole mitään. Luther yksin ei voi auttaa, yhtä vähän kuin Fredrik Suuri voi auttaa meitä tänään. Mutta Jeesus Nasaretilainen ristillä – hän yksin voi todella auttaa. Hänen luokseen voimme tulla kysymyksinemme ja hädässämme, myös omantuntomme hädässä, synnin ja syyllisyyden kanssa, jotka todella kuuluvat elämäämme. Me voimme tulla hänen luokseen, koska hänessä on tullut ilmi Jumalan rakkaus. Eikä tämä ole mitään hurskasta puheenpartta.
Rakkaat lapset, rakkaat kristityt, tämä ei ole mitään hurskasta puheenpartta. Hän on tullut. Kasteen päivänä hän oli läsnä: ”Älköön kukaan vieras olko sinun herrasi. Sinä olet minun!” Ristin alle meidän tulee lukea kirjoitus, joka koskee aivan henkilökohtaisesti meitä itseämme: ”Minä olen lunastanut sinut.” Autuaita olemme, jos annamme tämän sanoa itsellemme. Autuaita olemme, jos annamme sen sanoa itsellemme yhä uudelleen – ja uskomme. Autuaita olemme, jos voimme vanhan apostoli Paavalin ja ”saksalaisen” apostoli Lutherin kanssa tunnustaa: ”Ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa, sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman.”
Silloin tiedämme, kuka on se yksi, joka voi auttaa. Ole minulle vahva kallio ja turvapaikka, jossa saan avun! Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani. Ja tätä meidän tulee ajatella, kun nyt laulamme Lutherin virren: ”Kysytkö, kuka hän on? Hän on Jeesus Kristus!” Ylistetty olkoon iankaikkisesti mies ristillä!
Aamen.