Kesään kuuluu kirjojen lukeminen. Tuo ei oikeastaan pidä kohdallani paikkansa, koska lukeminen ja äänikirjojen lukeminen kuuluu rakkaisiin harrastuksiini eikä ainoastaan kesään. Viime vuonna luin noin 45 kirjaa ja kuuntelin 25. Kevään osalta odotetuimmat kirjat olivat tiedustelun ja turvallisuuden alalta. Hain suurin odotuksin varaukseni kirjastosta – luvassa oli paljon odotettu lukukokemus – kognitiivinen turvallisuus – ihmismieli vaikuttamisen kohteena. Kirjan teki erityisen kiinnostavaksi se, että se kokoaa ensimmäisen kerran akateemista tutkimusta kognitiivisesta turvallisuudesta. Itselle kahteen edelliskevääseen oli kuulunut osallistuminen Turvallisuus ja strateginen analyysi maisteriohjelman pääsykokeissa Jyväskylän yliopistossa. Tästä voi lukea lisää Linkedinista.
Tämä kirja antaisi otoksen Yliopiston tekemästä tutkimuksesta aihepiiristä. Olihan kirja rahoitettu osana KILPI-hanketta, jossa keskityttiin Suomen kognitiivisen ja informaatiopsykologisen turvallisuuden koulutukseen ja tutkimukseen.
Kognitiivinen turvallisuus -kirjan anti jää laimeaksi. Se vilisee Itsestään selvyyksiä ja persoonatonta käsitteiden pyörittelyä. Teoksen muoto 16 artikkelin kokoelmana, joista kymmenessä on useampia kirjoittajia. Kirja kokoaa yhteen useita aiheita, jotka on ryhmitelty viiden yläotsikon alle. Aiheen käsittely nostaa esiin kysymyksen: Kuuluisiko paremman narratiivin rakentaminen osaksi akateemista tutkimusta?
Kirjassa seurataan akateemista pelkistettyä käsittelytapaa. Tarkan käsitemäärittelyn kautta yritetään hakea punaista lankaa, mutta esimerkiksi aiheen kannalta kognition määritelmä rajaa aiheen käsittelyä. Kognitiivinen vaikuttamisen tarkoituksena on muovata kohteen ajattelua, uskomuksia ja käyttäytymistä emotionaalisten vasteiden kautta. Kognitiiviset prosessit ja vaikuttaminen pelkistyy mekanistiseen malliin mielen toiminnasta eikä uskomusten ja kulttuurin arvojen perustaa tulkinnoille edes nosteta esiin. Onko kyse vain tiedon käsittelyn prosesseista, jos omaksutaan disinformaatio (epätarkka informaatio, jota levitetään tietoisesti harhaanjohtamiseksi tai vakavan haitan aikaan saamiseksi)? Esimerkiksi Hilkka Grahn kirjoittaa: ”Emootiot ovat siis aina reaktio kognitiivisiin prosesseihin: ajatukset synnyttää tunteita, ja toisaalta tunteet eivät voi syntyä ilman jollain tasolla tapahtuvaa ajattelua.” Teoreettiseksi viitekehykseksi on otettu arviointiteoria (appraisal theory). Kuitenkin informaatiovaikuttamisen oleellinen lähtökohta on ohittaa tietoinen arviointi ja saada aikaan reaktio, joka perustuu tunteen synnyttämään välittömään vasteeseen. Väitän, että tuon reaktion perusta on syvemmällä kuin tietoisessa arvioinnissa. Kognitiosta on todettu, että tunnereaktio ohittaa rationaalisen portinvartijan ilman arviointia.
Grahn kuitenkin painottaa, että tunnereaktion vallassa oleminen altistaa disinformaation uskomiselle. Lääkkeeksi tarjotaan metakognitiota, joka on ajattelun ajattelua. Toisaalta vajotaan käsitemäärittelyn moninaisuuteen. Kognitiivisen turvallisuuden lisäämiseksi yksilötasolla tarjotaan tietoisuutta ja tilannetietoisuutta, jonka tasot tiivistetään tunnistamiseen, ymmärtämiseen ja ennakointiin. Näiden määritelmien syvin kysymys on millaisen neutraalin suodattimen akateemikot luulevat rakentavansa yksilölle, joka pystyy näiden tasojen välillä operoimaan, jos esimerkki, josta malli on otettu, on ilmailusta (rajattu konteksti) eikä sovellu mitenkään nykyajan kaaottiseen informaatioympäristöön. Kirja painottaa kognitiivisen turvallisuuden torjunnassa ajattelua, mikä on kirjan läpileikkaava teema. Varautumista ja haavoittuvuuksia käsitellessä teos tukeutuu evolutiivisiin teorioihin aivojen energian säästämisestä ja tunteiden herättäminen porttina vaikuttamiseen. Akateemisen kirjan heikkous on siinä, että abstraktiotasoa nostettaessa alkaa todellisuus näyttäytyä käsitteiden metatasona, jossa konkretia häipyy analysointiin ja itsestään selvyyksiin.
Oikeastaan Kognitiivinen vaikuttaminen kirjan äärellä herää kysymys, mikä on kirjan vaikutin? Tai onko sitä ollenkaan? Akateemisesti laadittu ja kirjoitettu teos on luotaantyöntävän tylsä eikä kenelläkään sen kirjan kirjoittajista ole selvillä, mikä tämän kokonaisuuden tarkoitus on. Se välittyy siitä, että artikkelien välillä on muutamia yhden lauseen ristiin viittauksia, joiden taso on: hän puhuu toisaalla aiheesta X. Toinen kysymys on: Kirjoittaisiko tekoäly paremmin?
Toisenlaisen lähestymiskulman tarjoava Valheiden sota -kirja on Pasi Eronen Wattin ja Juha-Antero Puistolan teos. Kirja on täynnä tapausesimerkkejä ja narratiivisesti kirjoitettu esitys, jossa tarinalla on tähtäyspiste ja tarkoitus. Se kokoaa ilmiöt yhteen ja yrittää lisätä ymmärrystä niistä.
Kirjan tarkoitus on avata, miten informaatiosotaa käydään. Sen koostaa Kiinan, Venäjän ja USA:n toimia yhtenäiseksi tarinaksi. Se tiivistää kunkin pelikirjan kansantajuisesti ja ehkäpä yksinkertaistaen, mutta se toimii viestinnällisesti. Kiina pelaa pitkää peliä ja vaikuttaa monella rintamalla, ei provokatiivisesti, vaan erilaisia rakenteita käyttäen – liike-elämässä ja yliopistojen ja median kautta. Venäjän pelikirja perustuu hajaannuksen ja hämmennyksen lisäämiseen. Osuvaa on kuinka kirja uskaltaa arvioida kriittisesti Suomessa tapahtuvaa Venäjä-uutisointia. Suomen mediassa reagoidaan jokaiseen absurdiin valheeseen – pelataanko silloin Venäjän pussiin? Yhdysvallat nostetaan esiin erityisesti teknologisen suvereniteetin näkökulmasta. Tästä Kognitiivinen turvallisuus -kirja vaikenee kokonaan, koska sen aikajana päättyy ennen suuria tekoälyyn ja pilvialustoihin liittyviä viimeaikaisia kehitysaskeleita. Kirja kokoaa Venäjän vaikuttamista yhteen viime vuosien osalta avatessaan Saksan ja Moldovan vaalivaikuttamista sekä Ukrainan sotaan liittyvää informaatiopuhdistusta. Pasin kertomus Donetskin informaatiomiehityksestä menee jo muodoltaan tunteelliseksi proosaksi, mutta kuvaa osuvasti kohteita, johon informaatio-operaatio konkreettisesti kohdistuu, kun todellisuus muokataan miehittäjän toimesta.
Valheiden sota piirtää teknologiseen kehitykseen ja algoritmisesti toimivien alustojen hallitseman kuvan todellisuudesta, jossa valta on siirtynyt digijäteille ja informaatiovaikutus kasvaa eksponentiaalisesti verkostoissa. Puhutaan kognitiivisesta ylivertaisuudesta: vaikuttamista ei tunnisteta ja ihmiset havaitsevat todellisuutta, jäsentävät kokemuksiaan ja tekevät päätöksiä juuri vaikuttajan tahtomalla tavalla. Tähän päästään hiljalleen vaikuttamalla tunteiden kautta todellisuuskäsitykseen ja narratiiveihin, joiden juoneen kiinnitytään. Yksinkertaisesti tahto on kaapattu eikä toimija huomaa sitä. Algoritmien tuottama tunnevirta vie mennessään ja muuttaa suhtautumista. Toisaalta algoritmeilla pystytään myös lamauttamaan mentaalista säätelyjärjestelmää.
Valheiden sota nostaa esille myös hiljaisuuden tehokkaana informaatiosodan vaikuttimena. Mieleen tulee lähimenneisyydessä ollut oikeudenkäynti, kun puhutaan vaientamiskanteista, joissa rikosprosessin tarkoituksena on pelotella kriitikot hiljaisiksi. Prosessi itsessään toimii rangaistuksena: se kuluttaa rahaa ja henkisiä voimavaroja. Pelko on vaikuttamisen väline myös oikeusjärjestelmän ulkopuolella. Psykologinen dominointi voi olla yhtä tehokas kuin fyysinen väkivalta, toisinaan jopa tehokkaampaa. Kirja nostaa kulttuurisen vaikuttamisen perusopetuksessa esille, mutta vaikenee nykyisten instituutioiden ideologisesta agendasta ja nostaa esille sitä vastoin historiassa olleita neuvostopropagandakokeiluja.
Valheiden sota on viihdyttävää oivalluttavaa luettavaa. Erittäin hyvin koostettu on myös lopussa oleva käsitehakemisto. Suosittelen kesälukemiseksi. Kirjan alaotsikko miten suurvallat muokkaavat todellisuutta jäsentää ja rajaa kirjaa erinomaisesti. Kuitenkin jään odottamaan, uskaltaako joku tarttua sisäpoliittiseen informaatiosotaan Suomen yhteiskunnassa ja kirkossa. Samat menetelmät ovat käytössä pienemmässä mittakaavassa jokapäiväisessä elämässämme haluamme sitä tai emme.


