Kategoria: media

  • Kognitiivinen turvallisuus ja Valheiden sota

    Kognitiivinen turvallisuus ja Valheiden sota

    Kesään kuuluu kirjojen lukeminen. Tuo ei oikeastaan pidä kohdallani paikkansa, koska lukeminen ja äänikirjojen lukeminen kuuluu rakkaisiin harrastuksiini eikä ainoastaan kesään. Viime vuonna luin noin 45 kirjaa ja kuuntelin 25. Kevään osalta odotetuimmat kirjat olivat tiedustelun ja turvallisuuden alalta. Hain suurin odotuksin varaukseni kirjastosta – luvassa oli paljon odotettu lukukokemus – kognitiivinen turvallisuus – ihmismieli vaikuttamisen kohteena. Kirjan teki erityisen kiinnostavaksi se, että se kokoaa ensimmäisen kerran akateemista tutkimusta kognitiivisesta turvallisuudesta. Itselle kahteen edelliskevääseen oli kuulunut osallistuminen Turvallisuus ja strateginen analyysi maisteriohjelman pääsykokeissa Jyväskylän yliopistossa. Tästä voi lukea lisää Linkedinista.

    Tämä kirja antaisi otoksen Yliopiston tekemästä tutkimuksesta aihepiiristä. Olihan kirja rahoitettu osana KILPI-hanketta, jossa keskityttiin Suomen kognitiivisen ja informaatiopsykologisen turvallisuuden koulutukseen ja tutkimukseen.

    Kognitiivinen turvallisuus -kirjan anti jää laimeaksi. Se vilisee Itsestään selvyyksiä ja persoonatonta käsitteiden pyörittelyä. Teoksen muoto 16 artikkelin kokoelmana, joista kymmenessä on useampia kirjoittajia. Kirja kokoaa yhteen useita aiheita, jotka on ryhmitelty viiden yläotsikon alle. Aiheen käsittely nostaa esiin kysymyksen: Kuuluisiko paremman narratiivin rakentaminen osaksi akateemista tutkimusta?

    Kirjassa seurataan akateemista pelkistettyä käsittelytapaa. Tarkan käsitemäärittelyn kautta yritetään hakea punaista lankaa, mutta esimerkiksi aiheen kannalta kognition määritelmä rajaa aiheen käsittelyä. Kognitiivinen vaikuttamisen tarkoituksena on muovata kohteen ajattelua, uskomuksia ja käyttäytymistä emotionaalisten vasteiden kautta. Kognitiiviset prosessit ja vaikuttaminen pelkistyy mekanistiseen malliin mielen toiminnasta eikä uskomusten ja kulttuurin arvojen perustaa tulkinnoille edes nosteta esiin. Onko kyse vain tiedon käsittelyn prosesseista, jos omaksutaan disinformaatio (epätarkka informaatio, jota levitetään tietoisesti harhaanjohtamiseksi tai vakavan haitan aikaan saamiseksi)? Esimerkiksi Hilkka Grahn kirjoittaa: ”Emootiot ovat siis aina reaktio kognitiivisiin prosesseihin: ajatukset synnyttää tunteita, ja toisaalta tunteet eivät voi syntyä ilman jollain tasolla tapahtuvaa ajattelua.” Teoreettiseksi viitekehykseksi on otettu arviointiteoria (appraisal theory). Kuitenkin informaatiovaikuttamisen oleellinen lähtökohta on ohittaa tietoinen arviointi ja saada aikaan reaktio, joka perustuu tunteen synnyttämään välittömään vasteeseen. Väitän, että tuon reaktion perusta on syvemmällä kuin tietoisessa arvioinnissa. Kognitiosta on todettu, että tunnereaktio ohittaa rationaalisen portinvartijan ilman arviointia.

    Grahn kuitenkin painottaa, että tunnereaktion vallassa oleminen altistaa disinformaation uskomiselle. Lääkkeeksi tarjotaan metakognitiota, joka on ajattelun ajattelua. Toisaalta vajotaan käsitemäärittelyn moninaisuuteen. Kognitiivisen turvallisuuden lisäämiseksi yksilötasolla tarjotaan tietoisuutta ja tilannetietoisuutta, jonka tasot tiivistetään tunnistamiseen, ymmärtämiseen ja ennakointiin. Näiden määritelmien syvin kysymys on millaisen neutraalin suodattimen akateemikot luulevat rakentavansa yksilölle, joka pystyy näiden tasojen välillä operoimaan, jos esimerkki, josta malli on otettu, on ilmailusta (rajattu konteksti) eikä sovellu mitenkään nykyajan kaaottiseen informaatioympäristöön. Kirja painottaa kognitiivisen turvallisuuden torjunnassa ajattelua, mikä on kirjan läpileikkaava teema. Varautumista ja haavoittuvuuksia käsitellessä teos tukeutuu evolutiivisiin teorioihin aivojen energian säästämisestä ja tunteiden herättäminen porttina vaikuttamiseen. Akateemisen kirjan heikkous on siinä, että abstraktiotasoa nostettaessa alkaa todellisuus näyttäytyä käsitteiden metatasona, jossa konkretia häipyy analysointiin ja itsestään selvyyksiin.

    Oikeastaan Kognitiivinen vaikuttaminen kirjan äärellä herää kysymys, mikä on kirjan vaikutin? Tai onko sitä ollenkaan? Akateemisesti laadittu ja kirjoitettu teos on luotaantyöntävän tylsä eikä kenelläkään sen kirjan kirjoittajista ole selvillä, mikä tämän kokonaisuuden tarkoitus on. Se välittyy siitä, että artikkelien välillä on muutamia yhden lauseen ristiin viittauksia, joiden taso on: hän puhuu toisaalla aiheesta X. Toinen kysymys on: Kirjoittaisiko tekoäly paremmin?

    Toisenlaisen lähestymiskulman tarjoava Valheiden sota -kirja on Pasi Eronen Wattin ja Juha-Antero Puistolan teos. Kirja on täynnä tapausesimerkkejä ja narratiivisesti kirjoitettu esitys, jossa tarinalla on tähtäyspiste ja tarkoitus. Se kokoaa ilmiöt yhteen ja yrittää lisätä ymmärrystä niistä.  

    Kirjan tarkoitus on avata, miten informaatiosotaa käydään. Sen koostaa Kiinan, Venäjän ja USA:n toimia yhtenäiseksi tarinaksi. Se tiivistää kunkin pelikirjan kansantajuisesti ja ehkäpä yksinkertaistaen, mutta se toimii viestinnällisesti. Kiina pelaa pitkää peliä ja vaikuttaa monella rintamalla, ei provokatiivisesti, vaan erilaisia rakenteita käyttäen – liike-elämässä ja yliopistojen ja median kautta. Venäjän pelikirja perustuu hajaannuksen ja hämmennyksen lisäämiseen. Osuvaa on kuinka kirja uskaltaa arvioida kriittisesti Suomessa tapahtuvaa Venäjä-uutisointia. Suomen mediassa reagoidaan jokaiseen absurdiin valheeseen – pelataanko silloin Venäjän pussiin? Yhdysvallat nostetaan esiin erityisesti teknologisen suvereniteetin näkökulmasta. Tästä Kognitiivinen turvallisuus -kirja vaikenee kokonaan, koska sen aikajana päättyy ennen suuria tekoälyyn ja pilvialustoihin liittyviä viimeaikaisia kehitysaskeleita. Kirja kokoaa Venäjän vaikuttamista yhteen viime vuosien osalta avatessaan Saksan ja Moldovan vaalivaikuttamista sekä Ukrainan sotaan liittyvää informaatiopuhdistusta. Pasin kertomus Donetskin informaatiomiehityksestä menee jo muodoltaan tunteelliseksi proosaksi, mutta kuvaa osuvasti kohteita, johon informaatio-operaatio konkreettisesti kohdistuu, kun todellisuus muokataan miehittäjän toimesta.

    Valheiden sota piirtää teknologiseen kehitykseen ja algoritmisesti toimivien alustojen hallitseman kuvan todellisuudesta, jossa valta on siirtynyt digijäteille ja informaatiovaikutus kasvaa eksponentiaalisesti verkostoissa. Puhutaan kognitiivisesta ylivertaisuudesta: vaikuttamista ei tunnisteta ja ihmiset havaitsevat todellisuutta, jäsentävät kokemuksiaan ja tekevät päätöksiä juuri vaikuttajan tahtomalla tavalla. Tähän päästään hiljalleen vaikuttamalla tunteiden kautta todellisuuskäsitykseen ja narratiiveihin, joiden juoneen kiinnitytään. Yksinkertaisesti tahto on kaapattu eikä toimija huomaa sitä. Algoritmien tuottama tunnevirta vie mennessään ja muuttaa suhtautumista. Toisaalta algoritmeilla pystytään myös lamauttamaan mentaalista säätelyjärjestelmää.

    Valheiden sota nostaa esille myös hiljaisuuden tehokkaana informaatiosodan vaikuttimena. Mieleen tulee lähimenneisyydessä ollut oikeudenkäynti, kun puhutaan vaientamiskanteista, joissa rikosprosessin tarkoituksena on pelotella kriitikot hiljaisiksi. Prosessi itsessään toimii rangaistuksena: se kuluttaa rahaa ja henkisiä voimavaroja. Pelko on vaikuttamisen väline myös oikeusjärjestelmän ulkopuolella. Psykologinen dominointi voi olla yhtä tehokas kuin fyysinen väkivalta, toisinaan jopa tehokkaampaa. Kirja nostaa kulttuurisen vaikuttamisen perusopetuksessa esille, mutta vaikenee nykyisten instituutioiden ideologisesta agendasta ja nostaa esille sitä vastoin historiassa olleita neuvostopropagandakokeiluja.

    Valheiden sota on viihdyttävää oivalluttavaa luettavaa. Erittäin hyvin koostettu on myös lopussa oleva käsitehakemisto. Suosittelen kesälukemiseksi. Kirjan alaotsikko miten suurvallat muokkaavat todellisuutta jäsentää ja rajaa kirjaa erinomaisesti. Kuitenkin jään odottamaan, uskaltaako joku tarttua sisäpoliittiseen informaatiosotaan Suomen yhteiskunnassa ja kirkossa. Samat menetelmät ovat käytössä pienemmässä mittakaavassa jokapäiväisessä elämässämme haluamme sitä tai emme.  

  • Sateenkaaren tuolla puolen – havaintoja informaatiovaikuttamisen näkökulmasta

    Sateenkaaren tuolla puolen – havaintoja informaatiovaikuttamisen näkökulmasta

    Istun ensimmäistä kertaa Siltasaaressa sijaitsevan vanhan anatomian laitoksen kappeliin, jossa on alkamassa kirkollisten soveltavien ensimmäisen osan jumalanpalvelusharjoitukset. Tavalliseen tapaan ensin esittäydytään ennen kuin aletaan suunnittelemaan harjoituksia. Mukana on yliopiston palkkaama kanttori, joka omalla vuorollaan julistaa: ”Olen kyllä vihainen piispoille, kun he ei hyväksy meitä.” Jonkinlainen hämmentynyt hiljaisuus laskeutuu eikä kukaan sano mitään, onhan kyseessä kirkon välttämättömät käytännön harjoitukset. Kritiikki yllättää osallistujat. Esittäytyjä viittaa piispojen silloiseen julkilausumaan kristillisen avioliiton puolesta (Rakkauden lahja). Informaatiotila on tuolla lyhyellä puheenvuorolla niin sanotusti otettu haltuun. Itseään muunsukupuoliseksi tituleeraava kanttori jatkaa harjoituskertojen edetessä oman sateenkaariagendan julistamista. Selkeästi persoona on kokonaisvaltaisesti mukana: jos olet eri mieltä, syrjit sukupuolivähemmistöjä ja minua. Myöhemmin ihmettelen itsekseni tilanteen asetelmaa ja samalla ihailen, kuinka vaikuttavan strategisesti tämä henkilö on osannut asemoida itsensä. Hän pääsee julistamaan omaa ilosanomaansa kaikille jumalanpalvelusharjoitukset läpi käyville opiskelijoille vapaasti eikä kukaan puuttunut hänen agendaansa. Jokainen on pakotettu kuulemaan myös hänen antaman palautteensa, kun harjoitustapahtumat perustuvat vertaispalautteelle. Erikoista tosin oli, että yliopiston palkkaama henkilö osallistui johonkin mihin hänen ei olisi kuulunut osallistua, mutta rajaaminen olisi voitu tulkita syrjinnäksi. Kyseessä on erinomainen strateginen valinta. Samalla luodaan ilmapiiri, jossa perinteiset käsitykset leimataan syrjiviksi ja vaikutetaan suoraan opiskelijoihin ilman mahdollisuutta dialogiin, jossa argumentoitaisiin oman kannan puolesta. Opiskelijat ovat vaikuttamisen kohteena ilman mahdollisuutta paeta. Hiljaisuus oli myös reaktiona paljon puhuva. Tuolloin elettiin syksyä 2016 eikä esimerkiksi sukupuolineutraaliavioliittolaki ollut tullut voimaan. Tämän kanttorin puheenvuoroissa toistui vahvasti se, että toivottu todellisuus pitää sanoin jo kertoa tapahtuneen. Toivottava todellisuus on jo nyt todellisuutta. Tämä yksinkertainen psykologinen keino on jo tuttu monilta kauppamiehiltä. Se mitä halutaan pitää nähdä jo tapahtuneena, esimerkiksi ”sateenkaarimessut ovat jo valtavirtaa”.

    Tämä on yksi esimerkki siitä, kuinka kirkollisessa kontekstissa tässä tapauksessa virkaan valmistavassa koulutuksessa käytetään informaatiovaikuttamista. Informaatiovaikuttamisessa tärkeää on tunteen herättäminen ja erityisesti negatiivisen tunteen herättäminen, johon kytkeytyy tarkoitus muuttaa kohdehenkilön tai -yhteisön käyttäytymistä. Kirkollisessa kontekstissa syrjintää ja leimautumista syrjiväksi henkilöksi on käytetty paljon: ”Jos et ole samaa mieltä, harjoitat syrjintää.”

    Tässä toinen esimerkki: pääsin osallistumaan alkukeväästä 2017 Lapuan hiippakunnan pappien kokoukseen koskien samaa sukupuolta olevien avioliittolain voimaantuloa. Tämä osui seurakuntaharjoittelun ajankohtaan Jyväskylässä. Ensin puhui silloinen piispa todeten: ”ne, jotka ovat puoltavalla kannalla, kokevat olevansa oikeassa ja ne, jotka kielteisellä samoin…”. Siinä kohtaa karisi itseltä luulot piispan viran paimenen auktoriteetista, kun lakimiesasessori briiffasi, että kapituli sanktioi, jos samaa sukupuolta olevan parin vihkii. Tilanteessa itse piispalla ei ollut mitään painavaa sanottavaa. Kokous jatkui ja edellä mainittu tunteisiin vetoaminen tuli parhaiten esille selkeän ryhmittymän muodostaneen pappien pöyristellessä, kuinka kukaan voi sulkea kirkon ovia avioon aikovilta. Tilanne oli opiskelijan näkökulmasta lannistava ja absurdi. Mieleen jäi vielä yksi lyhyt puheenvuoro, jossa lakonisesti kysyttiin, toteutuiko tässä kunnioittavan keskustelun periaatteet, joita niin kovasti oli painotettu.

    Jo siinä vaiheessa, kun pääsin pappisvirkaan, julkinen ilmapiiri oli muuttunut. Lausumat ja lupaukset siitä, ettei avioliittolain muutos vaikuttaisi kirkon oikeuteen määritellä avioliiton perusteita, oli jo jyrkällä liukuvalla pinnalla. Sateenkaariaktivistit ottivat silmätikukseen konservatiiviset piispat ja harjoittivat mm. postikorttikampanjointia, joka on tunnettu pehmeä vaikutuskeino. Ei varmasti ole mieltä ylentävää saada jatkuvasti sateenkaaripostikortteja virkapostilaatikkoon.

    Ensimmäisen kerran Itse reagoin julkisesti kirjoittamalla mielipidekirjoituksen ”Sateenkaaren merkitys” vastauksena Jyväskylän kirkkoherran kommentointiin liittyen vuoden 2022 Pride-viikon sateenkaarimessuun. Tuon kirjoituksen julkaiseminen ja siihen liittyvät tunteet ja oivallukset olivat merkittäviä. Ensiksi, tunne kun kuulee, että kirjoitus julkaistaan, aiheutti hetkellisen: ”Voi …” -tunteen. No, informoin kirkkoherraani, että nyt saattaa tulla minusta palautetta. Palautetta ei juuri tullut – tietysti joku hurskas rukousmummo laittoi siunaavan tekstarin ja joku paikallispoliitikko otti yhteyttä ja kyseli ehdokkaaksi. Lehdessä oli jokin vastine hyvin laimealla kärjellä. Kun tapasin tuttua pappia tuon ajankohdan vaiheilla, hänen heittämä kommentti oli paljon puhuva: ”et sitten enää aio Jyväskylästä töitä hakea”. Huumoriakin oli mukana, mutta tällä hän tarkoitti, että kirjoituksella olisi välitön negatiivinen vaikutus rekrytoitumismahdollisuuksiin. Sitten oli puhetta siitä, kuinka rohkeus on harvinaista ja itsesensuuri sitäkin yleisempää.

    Informaatiovaikuttaminen on tehnyt tehtävänsä, kun enää ei uskalleta puhua. Oivalsin myös sen, että ajatus siitä, että mielipidekirjoitus olisi ensi sijassa jotakuta vastaan ei pidä paikkaansa tai että se muuttaisi vastapuolen mielipidettä, ei, vaan se on heille, joilta rohkeus ja usko meinaa horjua. Tämä tuli esille silloin kun virkatehtävissä paikallisella koululla vieraillessa yksi opettaja tuli kiittelemään tekstistä. Paljon puhuva oli myös seurakunnan vapaaehtoisen kiitosviestin saaminen Whatsupp-ryhmään, jossa oli myös muita seurakunnan työntekijöitä, kukaan heistä ei reagoinut mitenkään.

    Kolmas tapaus liittyy syksyllä 2023 olleeseen Messukylän seurakunnan kirkkoherran kielteisen kannan tukemiseen seurakunnan avatessa piispan johtaman tuomiokapitulin päätöksellä kirkon ovet samaa sukupuolta olevien vihkimiselle. Tuolloin ystäväni pastori Pauli Selkee laati kriittisen julkilausuman, jonka yksi allekirjoittajista olin. Pauli julkaisi tuon myös videollaan, joka on saanut kymmeniä tuhansia näyttökertoja. Lähetimme tuon julkilausuman hiippakunnan papeille ja sain taas kokea seuraavan tason reaktion. Sateenkaaripappien muutamassa palautteessa tuli selkeästi esille uusi piirre, jonka voisi tiivistää: ”kun teitä on niin vähän niin, mitä luulette saavanne aikaan”. Sävy oli jo vähättelevä ja perinteisesti ajattelevien vähemmistön pienuuteen viittaava. Kuten todettua aiemmin informaatiovaikuttamisessa tärkeää on ilmaista toivottu todellisuus ja tapahtuneena. Jonkinlaista mustamaalaamisyritystä vaikutti myös sosiaalisessa mediassa olevan, mutta sen voi jättää omaan arvoonsa. Itsellä tapaus herätti pohtimaan seurakuntatyön ja sananvapauden suhdetta. Kuinka moni on hiljaa, koska luulee, että siitä on määrittelemätöntä haittaa seurakuntatyölle. Millaisiin mielensisäisiin skenaarioihin tuo perustelu viittaa? Moni ehkä pelkää työpaikan puolesta, maineen puolesta ja juuri sen leiman saamista, että kuuluu marginaaliin.

  • Avustinko rikoksessa?

    [Julkaistu aiemmin marraskuussa 2019..]

    Perjantai-ilta noin vuosi sitten katson YLEn Sannikka&Ukkolan keskustelua. Toimittaja inttää haastateltavalta kiusallisen monta kertaa: ”Onko mies perheen pää?” Haastateltava vastaa rauhallisesti ja puhuu jotain astioiden tiskaamisesta, perheen isän perusarjesta. Keskustelu siirtyy takahuoneeseen. Lapsiasiainvaltuutettu esittää tuohtuneen ylimielisenä näkemyksensä julkaisun vaarallisuudesta ja myöhemmin hän puhuu ihmisoikeusloukkauksesta blogissaan, joka vastasi Soili Haverisen avoimeen kirjeeseen (linkit alla).

    http://blogi.lapsiasia.fi/2018/12/vastaus-avoimeen-kirjeeseen-11102018.html?m=1

    https://sti.fi/index.php/blogi/794-rikotaanko-kutsuvat-sitae-rakkaudeksi-kirjassa-lakia

    STI:n pääsihteeri Jari Rankinen liittyi vielä omassa blogissaan keskusteluun lapsiasiainvaltuutetun viitattua lain noudattamiseen tavalla, joka viittaisi siihen, että lakia olisi rikottu. Tämän syksyn tapahtumien perusteella hänen kysymys lain rikkomisesta on tullut yhä ajankohtaisemmaksi.

    Muistatko vielä mistä oli kyse? Kyse oli 22 kristillisen järjestön ja kirkon julkaisemasta kristillistä ihmiskuvaa ja seksuaalisuutta käsittelevästä Kutsuvat sitä rakkaudeksi -kirjasesta.

    Mitä sitten ajattelin tuota perjantai-iltaista keskustelua katsoessa? Tämä julkaisu on saatava vapaaseen jakeluun netin kautta pikimmiten. YLE on tarjonnut ilmaista mainosaikaa parhaaseen katseluaikaan julkaisulle. Se pitää osata hyödyntää.

    Näin se sitten meni. Lähetin ohjelman jälkeen Facebookin kautta viestiä ja kyselin julkaisuaikomuksista. Keskustelu johti kysymykseen: Miten kirja saataisiin nettikirjaksi nopeasti kaikkien luettavaksi? Lupasin auttaa. Viikonlopun aikana tutustuin Amazon S3-palveluun, jolla voi jakaa tiedostoja ja sitten vain kirja jakeluun. No, ei ihan. Ensimmäinen PDF-tiedosto oli reilut 70 megaa, ehdottomasti liian paljon kirjan sulavaan selaamiseen esimerkiksi kännykällä. Haasteena oli julkaisun rikas graafinen ulkoasu. Julkaisusta oli pakatumpi noin 8 megan tiedosto, siedettävän rajoissa. Teknisesti kaikki oli valmista.

    Taustalla vielä kirjan kustantaja ja yhteistyötahot sopivat nettijulkaisemisesta. 13.11.2018 Sley julkaisi tiedotteen (huom. ei enää saatavilla) nettijulkaisusta. Lataisikohan sitä kukaan? Julkaisun jälkeen mielenkiintoni kiinnittyi siihen, miten kirjasta ladattaisiin. Amazon S3:ssa pystyy seuraamaan tiedoston latauspyyntöjen määrää ja se kehittyi suoraan sanottuna räjähdysmäisesti: viikon aikana latauksia kertyi yli 10000!  Alla oleva kuvaaja kuvaa latausmääriä 12 tunnin jaksoissa.

    Kiitos YLE, kiitos lapsiasiainvaltuutettu! Mikään kristillinen kirja ei liene saavuttaneen tällaisia lukemia hetkeen. Toivottavasti jokainen lataaja luki kirjan kokonaan. Piispakunnasta Mikkelin hiippakunnan Häkkinen taisi olla ainoa, joka antoi tukensa Kutsuvat sitä rakkaudeksi -kirjaselle.

    Mielessäni on pyörinyt Johannes Koskenniemen ansiokas artikkeli Lutherista ja kirjapainotaidosta. Tuon artikkelin äärellä olkoon tämä esimerkki rohkaisuna. Nettijulkaisu on tämän päivän media, jota tulee käyttää kristillisen kokonaisvaltaisen sanoman välittämiseen vastustuksesta huolimatta tai itse asiassa juuri sen takia.